Vaikka monella tasolla alan olla sinut lapsettomuuteni kanssa, karvani nousevat pystyyn, kun puolitutussa porukassa aletaan puhua omista lapsista.
Kun puhe kääntyy lapsiin, osallistun yleensä kohteliaisuudesta, joskus myös aidosta kiinnostuksesta sen minkä voin: kerron siskon tai kavereiden kokemuksista tai yritän eläytyä tilanteeseen. Yrityksestäni huolimatta lennän yleensä keskustelusta ulos kuin leppäkeihäs. Olen auttamattomasti ulkopuolinen muiden jatkaessa silmät loistaen ja toisilleen ymmärtäväisesti nyökytellen.
Mitähän sitä itse tulee epähuomiossa tehneeksi? Jauhanko suu vaahdossa koirani edesottamuksista toisen "koira-ihmisen" löydettyäni, vaikka seurassa olisi myös ihminen, joka ei voi osallistua keskusteluun samalla tasolla? Toivottavasti en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti