Minulla ei koskaan ole ollut palavaa toivetta omasta lapsesta. En kuitenkaan myöskään voi sanoa olevani vapaaehtoisesti lapseton.
Kolmekymmenvuotiaana minulla oli muutaman kuukauden mittainen jakso, jolloin koin vauvakuumetta. Kumppanini ei kuitenkaan ollut valmis, joten nielin pettymyksen ja keskityin työhön. Työssä sujuikin niin hyvin, että seuraavan kerran havahduin biologisen kellon tikitykseen vasta viiden vuoden kuluttua. Kumppani oli saanut opiskelunsa päätökseen ja alkoi olla valmis seuraavaan askeleeseen. Pillerit jätettiin pois. Enää en kuitenkaan ollut asiasta yhtä jännittyneen innostunut kuin viisi vuotta aiemmin. Olin niin kiinni työssä, että raskautuminen olisi jollain tapaa tuntunut jopa häiriöltä. Ehkä ei sitten ollut ihme, että mitään, yhtä kohdunulkoista raskautta lukuunottamatta, ei tapahtunut.
35-vuotiaasta eteenpäin lähtökohtaisestikin heikonlainen lapsitoiveeni on surkastunut entisestään. En ole missään vaiheessa tosissani harkinnut hoitoihin lähtemistä asian edistämiseksi. Lapsitoiveeni pakottavuus ei ole ollut oikeassa suhteessa hoitojen rankkuuteen. Adoptiostakaan en koskaan ole tosissani ollut kiinnostunut. Nämä seikat ehkä tekevät minusta jollain tavalla vapaaehtoisesti lapsettoman, enhän ns. ole yrittänyt kaikkia käytettävissä olevia keinoja. Toisaalta olen yrittänyt kaiken, mikä itselleni on ollut sopivaa.
En siis ole vapaaehtoisesti lapseton, mutten myöskään tuskallisella tavalla tahtomattani lapseton. Olen vain lapseton.
Tai lapsivapaa, kuten olen viime aikoina asiantilan alkanut nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti