Ilmastoahdistuja

Olen ilmastoahdistuja. Olen lähes joka päivä huolissani siitä, miten kauan maapallo jaksaa tarjota meille miellyttävät elinolosuhteet, ja tunnen huonoa omaatuntoa asuessani liian isossa talossa ja pitäessäni luonani lihansyöjäeläintä, lentomatkoista puhumattakaan. Ilmastoahdistukseni on pahentunut siitä lähtien kun jäin opintovapaalle ja minulla on ollut aikaa katsella ympärilleni ja ajatella vielä enemmän kuin ennen.

Mietin, miten ihmeessä koulutetut älykkäät ihmiset perustelevat lapsillensa elinympäistöämme riistävän keskiluokkaisen elämäntapansa. Samalla ihailen ja jollain tapaa myös kadehdin heidän ilmeistä luottamustaan siihen, että heidän lapsillaan tulee vielä vanhuuspäivinään olemaan miellyttävä ja turvallinen olo tällä planeetalla.

Huoleni ympäristön tilasta on yksi syy, miksi koen lapsettomuuteni positiivisena asiana. En ymmärrä, miten kukaan voi hyvällä omallatunnolla tehdä ja kasvattaa lisää länsimaisia kuluttajia tähän kulttuuriin ja samalla pitää itseään ihmisrakkaana.

Toivoisin niin, että joku sanoisi minun erehtyneen ja selittäisi, miten tämä asia oikeasti on.

Ulkopuolisuus

Vaikka monella tasolla alan olla sinut lapsettomuuteni kanssa, karvani nousevat pystyyn, kun puolitutussa porukassa aletaan puhua omista lapsista.

Kun puhe kääntyy lapsiin, osallistun yleensä kohteliaisuudesta, joskus myös aidosta kiinnostuksesta sen minkä voin: kerron siskon tai kavereiden kokemuksista tai yritän eläytyä tilanteeseen. Yrityksestäni huolimatta lennän yleensä keskustelusta ulos kuin leppäkeihäs. Olen auttamattomasti ulkopuolinen muiden jatkaessa silmät loistaen ja toisilleen ymmärtäväisesti nyökytellen.

Mitähän sitä itse tulee epähuomiossa tehneeksi? Jauhanko suu vaahdossa koirani edesottamuksista toisen "koira-ihmisen" löydettyäni, vaikka seurassa olisi myös ihminen, joka ei voi osallistua keskusteluun samalla tasolla? Toivottavasti en.

Parisuhde ykkössijalla?

Minulle parisuhde on hyvin tärkeä. En ole juuri haaveillut lapsista, mutta olen parikymppisestä lähtien haaveillut vakaasta, kenties koko elämän kestävästä antoisasta rakkaussuhteesta toiseen aikuiseen.

Kiitollisena voin todeta tähän mennessä saaneeni mistä haaveilin: olen ollut saman miehen kanssa tyytyväisenä yli kymmenen vuotta.

Oli virkistävää kuulla kymmenen vuotta nuoremman ystävän sanovan, että hänelle, mikäli lapsia siunaantuisi, parisuhde tulisi lapsista huolimatta aina olemaan ykkösasemassa. Ystäväni mukaan parisuhde on tärkein, lapset pyörivät siinä sivussa sen ajan minkä pyörivät ja lähtevät sitten maailmalle.

Vaikka pidän ystäväni asenteesta, jäin miettimään, miten vanhempien välinen rakkaussuhde vuosien saatossa oikeasti säilyy ykköspaikalla lasten vaatiessa huomiota ja mitä kaikkea he vaativatkaan. Olen myös sitä mieltä, että ainakin pienillä lapsilla on aina oikeus mennä tärkeysjärjestyksessä parisuhteen edelle.

Kun hankimme mieheni kanssa koiranpennun ja vuorotellen heräilimme öisin viemään pentua ulos, sain mielestäni aavistuksen siitä, millaista vauvan kanssa voi olla. Olin kauhistunut siitä, kuinka paljon unenpuute ja huoli jonkun minun vastuullani olevan elävän olennon hyvinvoinnista ja kasvatuksesta vaikuttivat käytökseeni. Miten kävisi parisuhteelle jos tätä jatkuisi vuosia?

Koira kasvaa nopeasti, ja jo muutaman kuukauden päästä helpotti. Ihmisen pikkulapsiaika on huomattavasti pidempi, vaativuudesta puhumattakaan. Nostan korkealle hattua kaikille heille, joiden aikuisten välinen rakkaussuhde ei ole lasten myötä kadonnut jonnekin lähes löytämättömiin.

Oikea rakkaus

Tutun tuttu sanoi, että oikeasta rakkaudesta tietää vasta sitten, kun on oma lapsi.

Voi olla. Neljäkymmentä ikävuotta saavutettuaan kuitenkin jo tietää, että kaikella tässä maallisessa elämässä on hintansa. Myös "oikealla rakkaudella". Havainnointini perusteella lapsen mukana tulevan rakkauden tunteen kokeminen vaatii niin paljon vuosikausia kestävää (usein puhtaasti fyysistä) vaivannäköä ja vastuuta, että minä tyydyn suosiolla rakkauteen, mitä saan parisuhteessa ja perheessä ja ystäväpiirissä.

Vapaaehtoisesti vai tahtomattaan lapseton?

Minulla ei koskaan ole ollut palavaa toivetta omasta lapsesta. En kuitenkaan myöskään voi sanoa olevani vapaaehtoisesti lapseton.

Kolmekymmenvuotiaana minulla oli muutaman kuukauden mittainen jakso, jolloin koin vauvakuumetta. Kumppanini ei kuitenkaan ollut valmis, joten nielin pettymyksen ja keskityin työhön. Työssä sujuikin niin hyvin, että seuraavan kerran havahduin biologisen kellon tikitykseen vasta viiden vuoden kuluttua. Kumppani oli saanut opiskelunsa päätökseen ja alkoi olla valmis seuraavaan askeleeseen. Pillerit jätettiin pois. Enää en kuitenkaan ollut asiasta yhtä jännittyneen innostunut kuin viisi vuotta aiemmin. Olin niin kiinni työssä, että raskautuminen olisi jollain tapaa tuntunut jopa häiriöltä. Ehkä ei sitten ollut ihme, että mitään, yhtä kohdunulkoista raskautta lukuunottamatta, ei tapahtunut.

35-vuotiaasta eteenpäin lähtökohtaisestikin heikonlainen lapsitoiveeni on surkastunut entisestään. En ole missään vaiheessa tosissani harkinnut hoitoihin lähtemistä asian edistämiseksi. Lapsitoiveeni pakottavuus ei ole ollut oikeassa suhteessa hoitojen rankkuuteen. Adoptiostakaan en koskaan ole tosissani ollut kiinnostunut. Nämä seikat ehkä tekevät minusta jollain tavalla vapaaehtoisesti lapsettoman, enhän ns. ole yrittänyt kaikkia käytettävissä olevia keinoja. Toisaalta olen yrittänyt kaiken, mikä itselleni on ollut sopivaa.

En siis ole vapaaehtoisesti lapseton, mutten myöskään tuskallisella tavalla tahtomattani lapseton. Olen vain lapseton.

Tai lapsivapaa, kuten olen viime aikoina asiantilan alkanut nähdä.

Roolimalli haussa

Katsoin netistä Harryn ja Meghanin häät. Jään mielenkiinnolla odottamaan, alkaako sieltäkin pian pukata jälkikasvua, vai olisiko tämä sellainen pari, joka haluaa ja uskaltaa tehdä toisin. Siis täyttäisi elämänsä jollakin muulla kuin lapsilla.